My Story

Nyt mä tiiän mitä se on, ku oikeesti ahdistaa, ku mieli on iha tyhjä.. Oonhan mä ollu onneton tosi useesti, mut ei se ole ollu mitään tällästä.

Eilen yritin lopettaa tän tuskan, vaik tyhmällä ja turhalla tavalla, ja nähtävästi huonolla menestyksellä.. On tosi turhanpäivästä ajatella, että haluu olla kuollu, muttei uskalla kuolla.. Se tuntuu ahdistavalta.. Ei mulla ole juurikaan yhtään enää sellasii tunteita, et haluisin oikeasti jotakin, korkeintaan toivoisin, mutten osaa enää haluta, tai pyytää mitään muutaku kuolemaa..

Tuntuu aika oudolta istua tässä koulunpenkissä, kolmenkymmenen muun ihmisen kanssa, eikä kukaan tiedä millasta mulla nyt on, mite pahalta must tuntuu, miten kärsin ! Kukaan niist ei tiedä mitä juuri nyt ajattelen – tai kirjotan…  Ehkä mä peitän mun tunteet aika hyvin, tai sit ketään ei oikeasti vaan kinnosta.. Täytyy kyllä myöntää, että esitän kokoajan, siis onnellista, koulussa ja muutenkin ihmisten keskuudessa..  Siks iltasin onki niin vaikeeta, ku ei tarvii enää peitellä, ja kaikki sen kokopäivän paha olo ja itku vapautuu illalla…   En vaan haluu sääliä, ja sitä kautta apua, vaan toivon et joku tajuais ite auttaa mua.. Vaik toi kuulostaa tooosi lapselliselta, niin se vaan on.. Tai täs maailmas on jokaiselle joku..? Ehkä tääl on sit joku, joka ymmärtää mua, ja auttaa mut pois täst helvetist..?