Oikeesti nyt päätin, en haluu tälläst elämää, vaan nousen ylös täält, ihan yksin ! En tarvii mitään terapeuttii tai psykologii kertomaan, et on väärin masentuu ja lopettaa syöminen, viiltää ranteet auki ja valvoo kaikki yöt.. Kuka tahaansa ymmärtää, ettei se oo tervettä, mut niiden pitäis viel ymmärtää, etten tosiaan tee sitä tahallani ! En tiiä miksen osaa olla normaali, elää niinkun on tarkotus; olla oikeesti ilonen ja nauttii.. Ehkä se etten oo sellanen, johtuu siitä, ettei mulle annettu tilaisuutta olla samanlainen kun muut..
Seiskalla mun iloinen luonne ei jäänyt keltään huomaamatta, olin sellanen et vaik taivas olis pudonnu maan päälle, nii olisin vaan nauranu, hymyillyt.. Sit mua alettiin kiusata koulussa, enkä saanu apuu.. Masennuin.. Ja sitku masennustakaan ei huomattu ja mut jätettiin yksin, ja mun oikeet ongelmat alko.. Nyt sit ollaan täs tilanteen, en pääse enää enempää alas, koska oon jo niin pohjalla, mut ylös on liian pitkä matka kurkottaa..
Mietin aina iltasin, et miten helppoo olis hypätä jostain, tai syödä jotain lääkkeit.. Yhtenä iltana, kun menis nukkuu, ei häräis enää koskaan, se olis niin yksinkertasta.. Tää elämä loppuu kuitenkin joskus, me kaikki ollaan täällä vaan käymässä, mitä väliä kuoleeks yks näist kaikist ihmisist nuorena vai vanhana..? Voisin hyvin nukkuu aina, ei tarvitsis itkee, eikä esittää onnellista.. Se olis niin helppoo, mut se pelottaa liikaa…
Merkinnät RSS-syötteenä